Linda Rekosuo, teksti ja kuvat
Tytti Rekosuo, kuvat
Olen syvällä maan alla. Kapea ja hämärä käytävä on jatkunut noin puoli kilometriä, ja olen juuri saapunut pienelle maanalaiselle aukiolle. Seinillä on vanhoja synkkiä valokuvia; hymyilevien naamojen sijasta kameraan tuijottavat pääkallojen tyhjyyttä loistavat silmäkuopat.
Kivitauluun kaiverrettu teksti kertoo minun olevan astumassa pyhälle alueelle. Sydämeni alkaa tykyttää rajusti. Varovaisesti jatkan matkaani seuraavaan käytävään. Sen reunoille on pinottu tuhansia ihmisten luita. Pystyisin helposti poimimaan muutaman mukaani, mutta päätän kävellä turvallisesti mahdollisimman kaukana reunoista.
Kun viimein pääsen luolastosta ulos johtaville kierreportaille, olen jo tottunut hengettömiin seuralaisiini. Poistuessani katakombien pimeistä käytävistä joudun katselemaan hetken ympärilleni ennen kuin tajuan olevani taas keskellä valoisaa ja vilkasta Pariisia.
Synkkyydellä taistoon pimeyttä vastaan
Saavuimme siskoni kanssa Charles de Gaullen lentokentälle myöhään kolmannen tenttiviikon maanantaina. Päätös matkasta oli syntynyt joululoman viimeisinä päivinä. Syksyllä opiskelut olivat jatkuneet suoraan kesätöistä, ja tulevan kevään pääsiäislomakin tuntui hyvin kaukaiselta. Kun vielä löysimme erään halpalentoyhtiön silmiinpistävän tarjouksen, oli päätös selvä. Tentit saivat siirtyä seuraavaan kertaan.
En tiedä oliko syy Suomen pimeän talven vai kieroutuneen mielikuvituksemme, mutta Pariisin perinteisimmät nähtävyydet eivät meitä kiinnostaneet. Sitä vastoin listassamme oli kaupungin synkähköjä, mutta silti ihmeen kiehtovia kohteita.
