Studia Media?   Toimitustyön kurssi   Toimitus   Arkisto   Juttuvinkki   Palaute   

Tampereen teknillisen yliopiston yritysviestinnän harjoituslehti

 
Etusivu - Teekkarielämää - Kumpuavatko kauhutarinat todellisuudesta?
Kumpuavatko kauhutarinat todellisuudesta?
Ikimuistoinen loma tenttiviikolla sai minut vastaamaan "kyllä"

Linda Rekosuo, teksti ja kuvat
Tytti Rekosuo, kuvat

Olen syvällä maan alla. Kapea ja hämärä käytävä on jatkunut noin puoli kilometriä, ja olen juuri saapunut pienelle maanalaiselle aukiolle. Seinillä on vanhoja synkkiä valokuvia; hymyilevien naamojen sijasta kameraan tuijottavat pääkallojen tyhjyyttä loistavat silmäkuopat.

Kivitauluun kaiverrettu teksti kertoo minun olevan astumassa pyhälle alueelle. Sydämeni alkaa tykyttää rajusti. Varovaisesti jatkan matkaani seuraavaan käytävään. Sen reunoille on pinottu tuhansia ihmisten luita. Pystyisin helposti poimimaan muutaman mukaani, mutta päätän kävellä turvallisesti mahdollisimman kaukana reunoista.

Kun viimein pääsen luolastosta ulos johtaville kierreportaille, olen jo tottunut hengettömiin seuralaisiini. Poistuessani katakombien pimeistä käytävistä joudun katselemaan hetken ympärilleni ennen kuin tajuan olevani taas keskellä valoisaa ja vilkasta Pariisia.

 

Synkkyydellä taistoon pimeyttä vastaan

Saavuimme siskoni kanssa Charles de Gaullen lentokentälle myöhään kolmannen tenttiviikon maanantaina. Päätös matkasta oli syntynyt joululoman viimeisinä päivinä. Syksyllä opiskelut olivat jatkuneet suoraan kesätöistä, ja tulevan kevään pääsiäislomakin tuntui hyvin kaukaiselta. Kun vielä löysimme erään halpalentoyhtiön silmiinpistävän tarjouksen, oli päätös selvä. Tentit saivat siirtyä seuraavaan kertaan.

En tiedä oliko syy Suomen pimeän talven vai kieroutuneen mielikuvituksemme, mutta Pariisin perinteisimmät nähtävyydet eivät meitä kiinnostaneet. Sitä vastoin listassamme oli kaupungin synkähköjä, mutta silti ihmeen kiehtovia kohteita.

Syytön vai kuolemaan tuomittu?

Olemme juuri hyvästelleet Notre Damen sympaattiset hirviöpatsaat. Seuraava kohteemme on alun perin palatsiksi rakennettu, mutta lopulta satoja vuosia vankilana toiminut Conciergerie.

Esitteestä luen, että tuhannet ihmiset ovat viettäneet täällä viimeisiä päiviään ennen giljotiiniin joutumistaan. Vankilan verisimpänä aikakautena 1700-luvulla oikeudenkäynnissä saattoi saada vain kahdenlaisia tuomioita: kuoleman tai vapauden.

Kävelemme suuren sotilaiden salin läpi vankilaosastolle. Ahtaita sellejä katsoessani en osaa edes kuvitella, miltä vankila on pari sataa vuotta sitten näyttänyt. Opastaulut kertovat vankien eläneen likaisissa ja tauteja itävissä oloissa. Vain rahalla saattoi päästä pakoon yleisten sellien kuolemaa löyhkäävää ilmapiiriä. Toivon, etten näe painajaisia yöllä.

 

Sydämensykkeet kaikuvat vaatemeressä

Seisomme keskelle Christian Boltanskin taideteosta Personnes. Suomeksi se tarkoittaa sanoja ”ihmiset” ja ”ei ketkään”. Suuren lasikattoisen hallin lattialla on tuhansittain vaatekappaleita. Ne on aseteltu kymmenille muutaman neliömetrin kokoisille alueille. Hallin keskellä on monien metrien korkuinen vaatekasa. Sen yläpuolella oleva nosturi, sattuma, riepottelee vaatteita säännöllisesti.

Lähden kävelemään kohti hallin toisella seinustalla olevaa ylätasannetta. Kymmenet kaiuttimista kuuluvat sydämenäänet saattelevat kulkuani. Kauempaa katsottuna vaatteet näyttävät kasvottomilta ihmisruumiilta.

Mieleeni nousee kuvia joukkohaudoista ja keskitysleireistä. Kavahdan ajatuksiani, mutta synkistä mietteistä huolimatta en masennu. Taukoamattomat sydämensykkeet kertovat elämän jatkuvan ajoittaisesta epätoivosta huolimatta.

Kävelen viimeistä kertaa Seinen viertä pitkin. Matka on ollut unohtumaton, eivätkä edes lykkääntyneet tentit häiritse minua. Hypistelen tyytyväisenä taskussani olevaa musikaalilippua. Kauheudet on tältä osaa koettu. Viimeisenä iltana aion rentoutua Zorron viihteellisessä maailmassa.

 
Teekkarielämää