Meri Mattila, teksti

”Vähäks söpöjä!” tuttavapariskunnan naisosapuoli kiljaisee avomiehelleen. ”Meillekin, joohan? Kato, kuinka rauhallisiakin! Me ollaan puhuttu, ja sä oot luvannut, että sitten joskus”, nainen jatkaa innosta hihkuen.

Pyöräytän silmiäni kerran kaksi miehelleni ja hän tietää tarkkaan, mitä ajattelen. Ei sillä, etteikö meidän perheenlisäyksemme olisi ollut suunniteltu. Meille oli suhteen alusta alkaen selvää, että niitä tulisi – yksi nyt ainakin alkuun.

Ensimmäisen kohdalla asiasta keskusteltiin ajan kanssa, ja monta iltaa. Asiat tuntuivat etenevän kuitenkin omalla painollaan ja odotusaika oli täynnä innostusta: luimme opaskirjoja ja mietimme yhteistä linjaa kasvatuksessa.

Koin, että esikoisemme oli helppo – helpompi kuin olimme uskaltaneet edes toivoa! Ja kaikkea muuta kuin kaverimme riiviö, joka syntyi samoihin aikoihin. Meidän tyttömme söi ja nukkui kuin enkeli, ja kulki mukana kainalossani mökille ja matkoille. Huokaisin helpotuksesta, kun opiskelu- ja työkuvioidenkin sovittaminen meni kivuttomasti.

Monet asiasta innostuneet varoittelivat etukäteen: ”Vievät sydämen mennessään. Pitäkää varanne tai kohta teillä on koko katras koossa!” Varoittelijat eivät olleet kovin väärässä: ennen joulua nousin kerrostalomme portaita pieni tuhiseva nyytti sylissäni, ja yhtä innoissani kuin ensimmäiselläkin kerralla. Ja tämä tapahtui vain vajaa kaksi vuotta esikoisen kotiutumisesta.

Mutta siitä se riemu sitten repesi! Kahden unettoman yön jälkeen minun teki mieli repiä hiukset päästäni. Esikoinen ei innostunut alkuunkaan pikkuveli-ajatuksesta. Vanhemmat vielä vähemmän jatkuvasta itkusta ja porusta, jos toinen joutui jäämään hetkeksi viereiseen huoneeseen.

Vessaan mennessä jouduin miettimään, kumman kannan mukanani, ettei tulisi ruumiita. Puhumattakaan lukuisista kukkaruukkujen mullanvaihtotalkoista sekä revityistä ja puoliksi syödyistä kirjaston kirjoista, joiden muisteleminen nauratti. Vasta kuukauden päästä!

Mutta onhan ne ihaniakin. Kukapa niitä muuten haluaisi? Kun päivän temmeltänyt ja kaikkensa antanut pienokainen nukahtaa syliini tai painautuu tyytyväisenä kylki vasten kylkeä sohvannurkkaan, kyynisempikin heltyy hymyyn ja unohtaa päivän hössötyksen ja kiireen.  

”Kannattaa miettiä tarkkaan. Eihän nämä mitään lapsia ole, mutta tarvitsevat aikaa, rakkautta ja huolenpitoa, vaikka harkkatöiden deadlinet painaisivatkin päälle tai illalla olisi tiedossa hyvät bileet”, totean ystävälleni rapsutellessani meidän karvakuonoja.